maanantai 29. heinäkuuta 2013

Kokoava itsearviointi

Opinnot ovat päättymässä ja pitäisi arvioida sitä, mitä on tapahtunut. Mielessä on paljon asioita, sellaisia, jotka olisi ehkä pitänyt tehdä toisin, ja sellaisia, jotka olisi ehkä koulutuksen toteuttajan pitänyt tehdä toisin.
Opintojeni alussa sovin käyttäväni tätä Pedasofi-blogia etenemisen seurantaan. Se on osoittautunut ratkaisuksi, joka on hankaloittanut asioita. Ensinkään kukaan kouluttajistani tai ohjaajistani ei tosiasiallisesti ole löytänyt suorituksiani täältä. Osin se on omaa syytäni, koska lähinnä mainitsin siitä ohjaajalleni. Kouluttajat ovat löytäneet ne suoritukset, jotka on suoraan lähetetty tai laitettu Optimaan.
Usein puhutaan innovatiivisuudesta, omista tavoista toteuttaa asioita ja kehittämisestä, eli muuttamisesta joksikin uudeksi tai paremmaksi. Olen opintojeni aikana saanut vahvistusta sille, että niin opinnoissa kuin työelämässäkin kyse on lähinnä sanahelinästä. On muodikasta hokea kaikenlaista kehittämissanastoa ja mainita erilaisten työkalujen ja alustojen nimiä, mutta niiden tosiasiallinen käyttäminen ei ole toivottavaa. Ei myöskään vanhoista toimintamalleista poikkeaminen.
Omalta puoleltani olisi tietenkin ollut vastuullani, että koska valitsin poikkeavan tavan, olisi minun siitä pitänyt pitää ääntä jatkuvasti kaikissa yhteyksissä. Selkeä ja typerä virhe, mutta toisaalta tyypillinen arkiselle toiminnalle. Olen jatkuvasti ollut kokoaikaisessa työssä ja kehittänyt siellä eri toimintamalleja sekä ollut ottamassa käyttöön uusia työkaluja. Aika- ja energiaresurssin vain ovat rajalliset, ja siksi jotkin asiat jäävät toisten varjoon ja niihin tulee käytetyksi liian vähän energiaa.
Myös se, että täällä blogissa halusin seurata opintojeni etenemistä linkittämällä Optiman eri alueille ja opinto-oppaaseen sekä värikoodaamalla täällä tekemäni ja tekemättä olevat kokonaisuudet ja tehtävät, oli sekavuutta aiheuttava ratkaisu, nyt lähinnä itseni kannalta. Jos olisin alusta alkaen tottunut seuraamaan etenemistä suoraan opinto-oppaasta kohta kohdalta, olisin ollut paremmin tilanteen tasalla etenemiseni suhteen. Optima oli toteutettu sekavasti ja linkitys siellä eri alueilla oli rakennettu eri tavoin. Opintojen osien koodeilla asioita kyllä oli etsittävissä, mutta itse kaipaisin etenemisen seurantaan yksinkertaista listamaista työkalua, jolla voin työlistanomaisesti seurata mitä on tehty ja mitä tekemättä. En kaipaa siihen tietoa minkä-Suomen ryhmään kuulun ja muusta epäoleellisesta, vain yksinkertaisen agendan. Sellaisen rakentaminen ja linkittäminen on tietysti Optiman toteuttajien kannalta enemmän vaativa ratkaisu.
Sekavuutta aiheuttivat myös etenemiskeskustelut ohjaajani kanssa, koska osoittautui, että hän eri kerroilla esitti vähän erilaisia ratkaisuja ja suunnitelmat ilman näkyvää syytä muuttuivat, esimerkiksi siten, että mielestäni johonkin kohtaan suoritukseksi kelpaavaksi asia seuraavassa keskustelussa ei siihen oikein enää kelvannutkaan, tai se sopi paremmin johonkin muualle. Näin toisaalta jouduin muuttamaan toimintasuunnitelmiani koko ajan, ja toisaalta motivaatio tekemiseen ei ollut parhaimmillaan, koska ei ollut varsinaisesti aivan selkeää oliko tekemässä oikeaa asiaa.
Hyväksyntä- ja arviointipolitiikka on tämäntyyppisissä opinnoissa naurettava. Tekeepä tehtävän hyvi tai huonosti, on palautteena, että jokin oli hyvin ja jokin oli huonosti, ja että jotain on vielä vähän muutettava tai lisättävä. Tästä seuraa, että ei ole olemassa opiskelijan kannalta eroa hyvän ja huonon suorituksen välillä, ja niin ollen ei voi myöskään olla olemassa eroa oppimisen määrässä. Ja jos taas oppimisen määrää ja laatua ei voi tietää omalta kohdaltaan, herää voimakas kysymys siitä, että miksi yleensä opiskelen, tai miksi opiskelen ahkerammin tai huonommin, milläänhän ei ole mitään väliä eikä vaikutusta. Toki voin halutessani ajatella oppineeni enemmän tai vähemmän, mutta koska en voi objektiivisesti verrata tulosta mihinkään, ei silläkään ole merkitystä, koska ne ovat vain ajatuksia. Nykyinen opiskelumaailma on hyvää vauhtia romuttamassa osaamista, jota ihmiskunta on aikojen kuluessa ehtinyt keräämään. Mielenkiintoista sinällään, koska olen joskus miettinyt, että miten maailmanhistoriassa voi tulla taantumia osaamisessa ja kehityksessä, mutta näin voin sen nähdä omin silmin. Oppimisen ja osaamisen määritteet hämärretään, jolloin ne lakkaavat olemasta.
En ole ryhmätyöhenkinen opiskelija, vaikka opettaessani opiskelijoilleni sen mahdollisuuden suon tiedostaen monien siitä hyötyvän ja nauttivan. Minulle ei oppimisen kannalta tuo työskentelytapa sovi, mutta se osoittautui hyväksi kirittäjäksi eteenpäin laiskuuden iskiessä. Se on tapa luoda deadlineja, joista on pakko pitää kiinni. Sellaisia kaipaisin kouluttajan taholta opintoihin enemmän ilman ryhmätöitäkin.
Nämä ajatukseni nyt heijastelevat asiaa vääjäämättä kahdelta kannalta, sekä opiskelijan että kouluttajan roolin näkökulmasta, koska molemmat ovat olleet minulle koko ajan läsnä. Yhteenvetona voisin todeta, että opiskelija todennäköisesti eniten tarvitsee kouluttajaa ja oppilaitosta tiettyihin asioihin, joista ei tulisi tinkiä ja jotka kouluttajan olisi aina työsssään pyrittävä näkemään.
Ensinnäkin jäsenteleminen ja rytmittäminen, joiden olisi oltava loogisia ja yleisiin malleihin perustuvia tapoja selkeyttää mitä ollaan käymässä läpi ja missä kohtaa siinä edetään. Tyhjänpäiväinen näennäisreflektointi ei tarjoa todellista tiedonsiirtoa eikä kehittymistä, jota voitaisiin mitata ulkoisilla mittareilla. Olen sen nähnyt kouluttajan ja opiskelijan roolissa, se ei tarjoa mitään kenellekään.
Toisaalta tiedon kerääminen paketeiksi, arvottaminen alan kannalta ja ohjaaminen muodostamaan siitä omiin suunnitelmiin sopivia kokonaisuuksia. Tämän näen jossain määrin olevan kyllä läsnä, mutta kaikenlainen sekavuus, joka aiheutuu pakonomaisesta jatkuvasta reflektointileikistä, hämärtää sen näkemistä.
Kolmanneksi tärkeäksi tehtäväksi mainitsen arvostelun. Enkä sillä tarkoita nippua kouluttajan ystävällisiä sanoja hampurilaistekniikan höystämänä esitettynä, vaan konkreettista ulkoisilla määreillä mitattavin toistettavin kriteerein tapahtuvaa informaatiota siitä, miten hyvin tietoa on vastaanotettu.
Summa summarum näen yhteiskunnassa yleisen hypetysilmiön ohjaavan myös koulustumaailmaa. Sen sijaan, että tehtäisiin asioita, puhutaan niistä ja substanssia tärkeämpiä ovat kauniit muodinmukaiset sanat.
Vahvimmillani olen mielestäni ollut kokonaisuuden ilmiöiden löytämisessä ja niistä eri puolten etsimisessä. Ehkä näen taas itsessäni enemmän toimittajaa tai tutkijaa kuin kouluttajaa. Kouluttajana olen pitänyt vahvuutenani jäsennellyn tiedon eteenpäin jakamista luennoimalla ja selittämällä, ja uskoisin näiden opintojeni tukeneen tuota käsitystä.
Uskoni kasvatustieteeseen ei ole kasvanut, enemmänkin päinvastoin. Näksisin ehkä parempana maailman, jossa eri alojen asiantuntijat jakaisivat persoonallisilla tavoillaan osaamistaan ilman väkisin keksittyä opettajuutta. Toisaalta opettajuus tuollaisenkin kautta vääjäämättä syntyy olemaan käsitteenä ja arvostelmina, joten kyse on enemmänkin painotuksesta. Olisi aika reflektoida ja arvioida vähemmän ja mitata ja seurata enemmän.

torstai 14. maaliskuuta 2013

Keskustelu Ritvan kanssa TuAI Ruiskatu

Ensimmäisestä kokonaisuudesta puuttuu lähinnän hyvitettävä osuus, josta pitää kysyä JyAMKn kansliasta voiko Avatar-opintoja käyttää. Lisäksi portfolio ja arvioinnit.

Toisesta puuttuu ensimmäinen kohta, joka on esseitä ja verkkotehtäviä. Lisäksi pitää täydentää MJn kanssa tehtyä tehtävää Ritvalle. SPn ja SKn kanssa on kesken opintopiiri. Viimeinen kohta on artikkeli.

Kolmannesta puuttuu Kasvatus ja kehityspsykologia, joka on verkko-opintoja ja essee kirjasta. Keskimmäisestä osasta puuttuu case ja itsearviointi. Viimeisestä osasta puuttuu opetussuunnitelmatyö-tehtävä ja opetusharjoittelusta arviointiraportti sekä raamisuunnitelma.

Näillä pitää valmistua kesäkuun 15. mennessä tänä vuonna, jotta merkinnät saadaan kuntoon ennen opintojen loppumisen päivämäärää.